Hassua vanhenemista

Omituista katsoa noin vuoden tauon jälkeen netissä omaa kirjoitustaan, jota ei ole tunnistaa omakseen. Vanha, vanha olen tosiaan. Tuosta likaisuudesta en tiedä. Tulenhan juuri saunasta. Likaisia ajatuksia vanhan miehen päässä tietenkin liikkuu, mutta kenellä ei.

Kävelin lähibaarin ohi muutama päivä sitten ja terassilla istuva joukkio kinasteli Viagran (TM) ansioista. Pöydässä neljä – viisi miestä ja kaksi naista. Kukin arvio toistensa kykyjä ilman V:aa ja sen kanssa. Tiukkaa oli keskustelu. Tämä ei ole likaista, vaan arkea, huomaan.

Minun ajatukseni taitavat olla todella likaisia. Rakkaus voisi olla mahdollista ilman rahan ja lääkäreiden kosketusta. Vanhan miehen höpinää. Kaikki inhimilliset suhteet ovat todellisia vasta, kun ne on maksettu rahalla tai esitetty tositeeveessä. Likaisia ajatuksia.

Jätetään tuo pateettinen sävy. Hengissä ollaan. Elämä on älyttömän mielenkiintoista, ja edessä on tilanteita, joista en tiedä kuinka toimisin. Oma keho toimii vielä intohimoisesti maailmaa nuuskien. Ympärillä muutama ystävä, yksi nuoruudesta, toinen läheisiltä vuosilta. Ja toisia ystäviä, samaa sukupuolta, muutama oluelle ja muutama maailmaa parantamaan.

Miten se Jukka poika lauloikaan, tyyliin: keinuta mua, keinuta mua …

Neitoperho

Joskus (muistatte varmaan vielä ajan, jolloin jääkarhut tallustelivat kaduillamme) ravintoloiden ovella seisoivat portsareiksi kutsutut gorillat, ja rokkia soitettiin YLEn kanavilla säädellysti neljä tuntia viikossa.

Noilta ajoilta on peräisin ensimmäinen suuri rakkauteni ja sen (hänen) menettäminen (menettämisensä). Hectorin Neitoperho tuntui silloin suurelta runoudelta, jossa ihmiskaaren kaikki dramaattiset rakkauden menettämiset kuitataan niin, että siihen ei ole enää paluuta. Vain kypsä (kyyninen) aikuisuus sen jälkeen.

Olin tietenkin väärässä. Onni suosi minua ja kohtasin ihmisiä, joihin pystyin rakastumaan, ja jotka opettivat minulle paljon uutta ei-äijämäistä asennetta maailmaan. Ilman viinaa ja humalaa voit olla tässä, päiväkausia, humaltuneena, vain toisen kosketuksesta.

Viime vuodet on sinnitelty. Malja nuorille prekariaateille. Yritän minäkin parhaani. Mutta aina ei jaksa poliitikkoja haukkua.

Satuin olemaan landella, kun Hector heitti jäähyväiskeikkaansa. Neitoperho ensimmäistä kertaa livenä kuultuna, valtavan paljon upeampi kuin levyllä. Paluu ensimmäisten rakkauksien muistoihin.

Nyt ne menettämisen ja kaipauksen tunteet tulivat ihan uudella tavalla. Todellisessa elämässä oli sillä välin tapahtunut: Tapaamme jälleen, kosketan ihoasi, veitsen viipaloimaa, tieteen räätälöimää, poimuttunutta, muodoltaan muuttunutta, toista ja silti samaa. Ja sinä kosketat minua, paisunutta ja kankeaa ruhoa, ja kysyt, voiko tämä olla se sama keho, jota nuorena hyväilit?

Neitoperho, mitä väliä kirurgin jäljillä ruumiissamme, ajassa joka hetkittäin heittää meidät maailman eri syrjille. Niin kauan kuin elät, et ole minua menettänyt. Niin kauan kuin elän, en ole sinua menettänyt. Neitoperho, koske minua.

Uskon lumen tuloon

Uskomattoman syksyn jälkeen on vaikea ottaa tosissaan niitä (uusia) työkavereita, jotka valittavat lumen puutetta jouluna. Uskokaa tai älkää, mutta kyllä se lumi sieltä tulee aikanaan.

Tässä yhteydessä olisi sitä paitsi turhaa ryhtyä kyselemään lumen myöhästyneisyyden syitä kollegoilta, jotka itse varsin hyvin tietävät vastauksen. Se, joka autoilee ja osallistuu kasvihuoneilmiön vahvistamiseen, älköön valittako talven siirtymistä helmikuun puolelle 😦

Kun on yli viisikymmentä ei uuden duunin oppiminen käy aina alta aikayksikön. Niinpä piti minunkin odottaa tätä joulun suomaa hengähdystaukoa, että uskalsin taas blogini ääreen. Kesän työttömyys jäi lyhyemmäksi kuin pelkäsin, mutta siitä vasta kaikki oikeastaan alkoi.

Kerrottakoon nyt vaikka niin sanottuna hauskana juttuja tämä kuinka tutustuin työpaikkani toimitusjohtajaan. Uudella työpaikallani ei ollut minkäänlaista perehdyttämistä niihin hommiin, joita aloin tehdä. Virallisesti siis oli, muttei oikeasti. Niinpä pyörin siellä aikani ja arvailin, että mitä minulta varsinaisesti odotetaan. Kuppilassa sattui usein istumaan nuori sälli (jotain 30 v.), joka vaikutti juttujensa ja asenteensa perusteella lähinnä vahtimestarilta. Niinpä aloin ladella hänelle kaikenlaisia tarvikehuoliani. Huoneesta puuttuu tätä ja tuota. Ja tuollainenkin ripa tarvittaisiin. Parin kuukauden kuluttua oli tilaisuus, jossa huomasin puhutelleeni toimitusjohtajaa. No, ei siinä mitään. Mutta niitä tarvikkeita odottelen vieläkin 😉

Todellinen syy hiljaisuuteeni liittyy rakkauteen ja sen menettämiseen. Liian monta vanhaa ystävää lähti läheltäni kesän ja syksyn aikana. Älkää sanoko, että se on ikätasoista. Niin pitäisi käydä vasta kahdenkymmenen viiden vuoden kuluttua. Ja kun sitten kaiken muun hämmennyksen keskellä tapasin ihmisen, joka oli minulle tärkeä joskus kauan sitten, ja jonka kanssa tulen toimeen nyttenkin, niin hämmennys oli aikamoinen. Voiko tällaista tapahtua vielä minun iässäni? Olo tuntuu kevyeltä, hymy karehtii liiankin helposti poskellani ja kaikki nuorten duunikavereitteni jutut saavat kepeän hyväksyvän hymyn osakseen.

Voi olla muuten, että tämä blogi sulkeutuu lopullisesti lähiaikoina. Ainakaan mitään aktiivista kirjoittelua ei ole odotettavissa. Minä sukellan surun jälkeen – arkana ja ujostellen kuin teinipoika – kohti uusia kuvioita, joiden varjoon jäävät uusi duuni ja sen haasteet. Vedän henkeä. Kohotan maljan huomiselle ja palaan olohuoneen puolelle, en ole yksin …

Ruskaa, ruskaa

Ruska on ollut tänä syksynä niin kaunista, niin kaunista, ettei  mitään rajaa.

Kaikki meni toisin kuin arvelin.  Pelkäsin, että helle  jo nujersi kasvit, mutta ei, lehdet vain pysyivät sitkeästi puissaan ja saivat mielettömän kauniit sävyt ensimmäisinä kylminä öinä.  Harmi  etten ole pitänyt kameraa mukanani, niin kirkkaan värikkäästi ovat lähinaapureiden kirsikkapuut punertuneet, että olisivat ansainneet nettijulkisuutta.

Kauneus on katsojan silmässä, eikö vain. 😉

Ruska on stadilaiselle harvinainen kokemus. Yleensä täällä eletään kesästä loskaan ja loskasta kesään. Ruskaan kuuluva siirtymä olotilasta toiseen ja takaisin jää kokematta. Ruska voidaan ajatella elämän päättymisenä, talven ja pimeyden voittona. Samalla ruskan värit kantavat viestiä seuraavasta kesästä, seuraavasta ruskasta jne. Miten ne Eput laulavatkaan: Suru soitti mielen mustin koskettimin, vaikka välillä valkoista koskettikin…
Jotenkin en voi olla ajattelematta Annaa. Antaa iltojen kylmetä! Pistän päälle venäläistyyppisen toppapompan, laitan pihagrillin kuumenemaan, lämmittelen käsiäni, kypsennän hitaasti kasvisgratiinin, loppuhiilillä pari bratwurstia, lämmitän pikaisesti hapankaalia. Avaan oluttölkin (vain yhden, uskokaa minua), katselen kirkasta taivasta, hengitän happea, tunnen eläväni. Elän läpi tämän talven ja Anna, lupaan – kevät koittaa aikanaan.

Ei hitto, otan vielä yhden kirkkaan vodkasnapsin ja lähden sitten sitten yökävelylle. Pieni lenkki ja ollaan niin kaukana ostarin valoista, että tähdet näkyvät. Eikä haittaa että polvet eivät kestä enää kovaa vauhtia. Otetaan rauhallisesti. Otetaan rauhallisesti, nautitaan ruskan väreistä ja kerätään voimia. Anna, kevät tulee aikanaan…

Näin kulkee aika ..

Hitto,

kun katson päivämääriä, niin nykyisen digitaaliajan mittareilla taidan olla kuollut, niin pitkä on aika siitä kun viimeksi tänne jotain kirjoitin.

Ehkä kuolinkin välillä, mutten onneksi kokonaan fyysisesti, niinpä on jokin perusta josta ponnistan takaisin.

Olen pohtinut pätkätyöläisyyttäni. Vähän siitä näkökulmasta, että älkää yrittäkö nuoret omia sitä itsellenne. On sitä pätkäilty aikaisemminkin. Pätkätöihin on myös vanhuksen (omani) näkökulma. Jos saat työttömyyden jälkeen duuneja yli  50 V, niin silloin todella paahdat niitä duuneja. Mikään ei voi pelottaa enempää kuin uudelleen työttömäksi jääminen.  Jokainen päivä on viimeinen näyttö elämässäsi.
Mutta nyt alkaakin näyttää sillä tavalla hyvältä, että voin ottaa jo vähän kevyemmän asenteen.  Olen oppinut uuden duunin vivut ja kikat siinä määrin, että alkaa jäädä aikaa taas  itsellenikin. Joka aamu kun herään, jäljellä on aina koko elämäni, ei yhtään vähempää. Tässä taitaa olla jotain, joka erottaa minut Tanjasta 😉

Mutta ei enempää tänään. Salut, malja elämälle!

Kyyneliä yön sylistä

Tiedän että pitäisi olla nukkumassa, huomenna – tai myöhemmin tällä viikolla – pitää näyttää ruttuinen naamansa mahdolliselle työnantajalle.

Yön kuumuus jatkuu, enkä saa otetta arjesta. Elämä on muutenkin vinksanhtanut oudosti uusille raiteille, kun lähipiiristä on lähtenyt niin monta, niin nopeasti ja yllättäen. Ja itseltä lähti työ. Ja nämä kaikki riipaisivat niin, että kun tuli kesä ja helle, niin en enää jaksanut surra, vaan aloin kierrellä elämäni paikkoja. Enkä suinkaan aina olutpullot kanssa. Jos jaksan, näette vielä kuvia kesän kauneudesta …

Mutta nyt ajatukseni vain murtuvat. Jos yksi läheisen kuolema repii sydämen, ja kolme lyö maahan, ja jos yksi työpaikan menetys masentaa, niin miten voivat elää ihmiset maassa, jossa kaikki menee? Asunnot, lapset, puolisot, naapurit, työpaikat, merenrannat, luonto! Voi ihmiset, minä en ymmärrä tätä sotaa, ja olen niin voimaton. Antakaa anteeksi, kyyneliä yöstä …

Työttömän elämää

Työttömyys alkoi ja on jatkunut oikein lupaavasti. Aurinko on paistanut ja elämästä on selvinnyt pienellä rahalla. Tosin senkin mitä oli säästössä olen pannut menemään ja nauttinut elämästäni. Jos ette paljasta työvoimaviranomaisille, voin kertoa että piipahdin halpis-matkalla Ulkomaassa, syömässä ja juomassa todella hyvin, vanhoista ja ihanista kaupunkikortteleista ja niiden kuhinasta nauttien.

Entistä työpaikkaa en kaipaa, mutta silti huomaan miten tärkeitä linkkejä elämään työpaikka tarjoaa. Niin kuin esimerkiksi työhuoneen missä kirjoitella omaa blogiaan. Tai työpaikan kannettavan, jolla kirjoitella blogia kotona yön hämyssä. Blogistania sai siis jäädä vähäksi aikaa, muun muassa näiden realiteettien vuoksi. Ja ehkä halusin muutenkin lomalle oikein kunnolla, ja sitä saa mitä tilaa 😉
Helteet ovat painaneet päälle siinä missä työttömyyskin, ja olut on maistunut luvattoman hyvin. Stadissa on ihan valtavasti paikkoja, joihin kuka vain voi mennä nauttimaan luonnosta ja merestä, vaikkei fyrkkaa olisikaan. Suokki on ihan must, samoin Pihlis. Ja takaisintulomatkalla löytyy Kalliosta baareja, joissa olut ei paljoa maksa.

Työttömän urani uhkaa tosin jäädä lyhyeksi. Ensi viikolla saattaa olla uusi duunimesta todellisuutta. Katsotaan nyt, mitä siitä tulee. Työssäkäynti taitaa kuitenkin olla se paras tapa kuluttaa aikaansa, sanoivat prekaarit mitä vaan. Jos herrat ja markkinavoimat suovat, lupaan kantaa raihnaisen kehoni suomalaisen kilpailukyvyn edistämisen alttarille aina hamaan eläkkeelle pääsyyn saakka.

Kesän kuumuudessa tulee välillä ajateltua kaikenlaista ”syvällistä”. Jos nukahtaa aurinkoon pariksi tunniksi, on jonkinlainen lämpöhalvaus ihan varma nakki. Yhtenä iltana, ihon siristessä punaisena, tulin ajatelleeksi niitä, jotka asuvat todella kuumilla vyöhykkeillä. Millaista mahtaa olla elämä, jos ei ole kunnollista suojaa auringon paahteelta, eikä riittävästi juomavettä tarjolla? Sen täytyy olla aikamoista helvettiä. Jotkut epäilivät Lordia saatanan palvojaksi, mutta aika paljon saatanallisempia ovat minun mielestäni ne, jotka ajavat tuhannet lapset ja äidit kodeistaan auringon paahteeseen nääntymään. Ei niin, että ymmärtäisin kaiken mitä Lähi-Idässä tapahtuu, mutta tämä ei voi olla oikein, mitä Israel nyt tekee. Ei voi olla.

Oma elämä onneksi soljuu rauhallisemmin eteenpäin, Juttiksen live-illat ja Kaivarin ilmaiskonsertit antavat hyviä virityksiä. Minnekään festareille ei tässä iässä enää tulisi kuitenkaan lähdettyä. Kaupunkimme hyvää tarkoittavat tahotkaan eivät ole vielä saaneet lakkautettua lähikirjastoamme, joten luettavaa riittää ihan pienen kävelylenkin päässä. (Ja alan päästä jyvälle siitäkin, että blogia voisi kirjoittaa muuallakin kuin kotonaan).

Mutta nyt yön kuumuus jatkuu, siirryn parvekkeen hiljaiseen viileyteen, kaadan itselleni lasillisen ja nautin hetken yön kauneudesta ennen kuin nukahdan.

Baarien yöstä, rakkaat

Joskus nuorena, kun olin lukenut Sirun linnunrataa, olin varma etteivät jumalat enää astu elämääni. Nuoruudessa on niin ihanaa tuo ehdoton varmuus, joka on kuitenkin raikasta ja vilpitöntä, voimaa ja innostusta. Silti filosofit, poliitikot ja moraalinvartijat aina löytävät nuorisosta jotain huomautettavaa. Niin näköjään minäkin – joskus, nykyään. Silloin sekoittuu kaksi seikkaa. Sitä mikä niin sanotusti on ”de facto” ei pitäisi käyttää ainoana kriteerinä sille, miten vilpittömästi jotkut pyrkivät johonkin. A la Lordi. ”Potentia” silloin tällöin nauraa faktoille.

Mutta nuoruus menee ohi. Muuan tutkija, oliko se Matti Kortteinen, sanoi kerran eräässä esitelmässään, että uusimpien tutkimusten mukaan kaikki ihmiset vanhenevat keskimäärin yhden vuoden joka vuosi. Juttu nauratti aikanaan. Niin vieläkin. Mutta silti vanhenen ilmeisesti joka vuosi keskimääräisesti ottaen vuodella. Se ei haittaa. Mutta se haittaa, että siihen liittyy kaikkea muuta. Ystävien muuttoja muualle, läheisten poismenoa, omien sormien hidastumista, ja ennen kaikkea – puhekyvyn haperoitumista. Enää eivät nokkavat kommentit lennä automaattisesti kesken toisen puheen. Sanoja pitää tapailla.

Kiitos Blogistanian, minun ei tarvitse näyttäytyä kaikessa raihnaisuudessani teille, ystävät.

Raihnaisuus on tietenkin suhteellista. Pääsääntöisesti se tarkoittaa sitä, että aamulla heti herättyäni en saa polvia taivuttamatta kämmenpohjia lattiaan, vaan joudun nöyryyttävään venyttelyyn ennen kuin tuo ennen niin itsestään selvä lattia suostuu kohtaamaan kämmenieni syleilyn.

Toisenlainen raihnaus vei kuitenkin baarien yöhön, josta luulin jo kokonaan lähteneeni. Nyt kun kirstut on avattu ja paperit luettu pohjia myöten, on käynyt selville etten olekaan se, joka olen luullut olevani ja että sisarusteni määrä on lukuisampi kuin osasin aavistaakaan. Jotain tästä on kulkenut alitajunnassani (Vanha Likainen Mies), mutta että se olikin totta eikä vain omaa nokkavuuttani. Olen Vanhan Likaisen Miehen poika!

Mutta baarien yöt päättyvät aikanaan. Varsinkin Suomessa, täällä niissä on vähemmän hohtoa kuin Andalusian yössä. Näyttää siltä, että kaikki ovat huonosti pukeutuneita, töykeitä ja viinan perään honkuvia otuksia; harvalla itseironiaa, harvemmilla nokkeraa sarkasmia joka silti hyväksyy toisen.

Niin,olinko sanomassa jotakin, vai jatkanto takaisin baaritiskille? Tuskinpa sentään.

On tietysti hurjaa huomata, ettei ole se joksi on luullut itseään, ja ettei tule sieltä mistä on luullut tulevansa. Mutta eikö tämä ole se tila, joka meidän kaikkien on jollain tavalla kohdattava tässä uudessa uljaassa markkinatalouden maailmassa, jossa lattia pettää koko ajan jalkojen alta?

Niinpä palaan pienten nautintojen ja kauniin maailman pariin. Paprikaa grilliin, hitaasti makeutumaan. Yksi olut, maltillisesti ja hitaasti. Ja muistikuva päivän hyvistä ihmisistä. Kiitos sinulle, joka huusit perääni junassa ”unohdit laukkusi penkille”. Kiitos kolmen pienen lapsen äidille, joka ei häpeillyt kirkuvia kakaroitaan vaan jaksoi hymyillen pitää jöötä ja opettaa tapoja.

Helle saa pään pehmenemään. Varmaan on aika lopettaa tämä ”assosiointi”. Huomenna viimeinen työpäivä, nolottavat ”kiitospuheet”. Sitten lepään hetken, katsastan naapureiden puutarhat, ajan tarpeettoman lenkin, kotona kuuntelen hidasta musiikkia, ja kun pulssi tasaantuu palaan taas tänne.

Tampere jyrää

Satuin huomaamaan Anna Kontulan raportin Tampereen Ateriasta. Erinomaista, että raportti on julkaistu myös netissä pdf-muodossa. Siitä kiitokset Annalle. Prekariaattikeskustelu saa tässä jo huomattavan konkreettisen muodon. Kyse on lyhyesti siitä, että Tampereen kaupunki on viisaudessaan päättänyt keskittää kunnalliset ateriapalvelut Tampereen Aterialle. Anna haastatteli eri ruokaloiden työntekijöitä ja arvioi tätä kautta keskittämisen vaikutuksia. Aterioiden laadussa ei juurikaan tapahtunut muutoksia, mutta työntekijöiden työolot sen sijaan heikkenivät, kiire lisääntyi jne. Vaan lukekaapa yksityiskohdat itse.

Torilla tuli sitten käytyä. Kauppatori oli jo puoli kahdeksalta, puolitoista tuntia ennen Lordin saapumista, niin täynnä että minua alkoi jo pelottaa kuinka käy pienimmille ihailijoille. Paikalla oli paljon tosi nuorta sakkia ja nuoria vanhempia pikku lapsineen. Lordi on onnistunut virittämään positiivista tunnelmaa, joka säilyi torillakin. Ketään ei tallottu jalkoihin. Halleluja!

Itse häippäsin torilta jo ennen kahdeksaa. Kuvaaminen oli siinä hässäkässä jo lähes mahdotonta. Sporassa kuulin pariinkin kertaan saman jutun. Edellinen päivä oli ollut sateinen ja pilvinen. Lordin konserttiin saatiin mahtava auringon paiste. Jengi kommentoi: "On sillä satanistilla aika hyvät suhteet yläkerran kaveriin, kun sai sovittua tällaiset ilmat keikalleen."

Torilla tavataan

Tänään pystyin taas tulemaan töihin, pitkästä aikaa. Mikään suru ei kestä loputtomasti …

Aamukampa on jäänyt ostamatta, sillä tunnelin päästä kajastaa valoa. Saattaa olla, että tuleva työttömyys jääkin lyhyemmäksi kuin mitä olin pelännyt. Mutta siitä enemmän sitten, kun asiat varmistuvat.

Päivät ovat kuluneet pienten asioiden merkeissä. Olen kävellyt kylillä ja kujilla. Istunut ja katsonut kuinka lapset leikkivät. Kun katsoo tarkkaan, huomaa arkisia yllätyksiä. Ihmiset auttavat toisiaan pienissä asioissa. Lastenvaunut nostetaan junasta ennen kuin äiti ehtii pyytää apua. Sporan ovea pidetään auki, että kyytiin juokseva ehtii vaunuun. Hiekkalaatikolla keskustellaan ystävällisesti vieraiden kanssa.

Itä-Helsingissä näin ketun juoksevan rauhallisesti urheilukentän yli, petankkia pelaavista nuorista miehistä välittämättä. Mustarastaat laulavat jumalaisen kauniisti kotikulmillani.

Lordin voitto on saanut väen riemuitsemaan, mutta myös kuumenemaan. Seiskan moka oli kieltämättä paha, mutta joidenkin raivo Seiskaa vastaan on sekin omituista. Lordi vaikuttaa todella viisaalta nuorelta mieheltä. Ei ole mitään syytä aggressioihin ketään kohtaan. Seiska kärsii mokansa omissa nahoissaan, kun lehden myynti pienenee ja mainokset vähenevät. Toivoa sopii, että lehden anteeksipyyntö ei ole teeskentelyä ja että linja paranee jatkossa. Lordin puurtamista ja uskoa omaan juttuunsa ei voi kuin ihailla. Jotkut eivät jaksa, turhautuvat ja panevat paikkoja sileäksi. Jotkut jaksavat yrittää ja uskovat iloiseen bilettämiseen, svengiin joka ei astu toisten varpaille. Toivottavasti jengi kuuntelee Lordin viestiä: pidetään hauskaa, ei käydä toistemme kimppuun.

Kansanjuhla torilla alkaa hetken kuluttua. Otan kameran mukaan ja lähden katsomaan. Toivotaan että tästä tulee hauskaa ja että mitään ei polteta tällä kertaa.

VLM vaikenee pariksi päiväksi. Maanantaina, ruokatunnilla, odotettavissa raportti kansanjuhlasta – tai jotain muuta asiaa.

Tori – täältä tullaan!